Muistatko, kun nukahdimme kesäisin vasta aamuyöllä viideltä?
Kun heräsimme aamulla vain huomataksemme että olemme vieläkin hiukan humalassa?
Silloin aamun pikkutunneilla itkin yksin itseäni uneen pimeässä, sillä rakastin sinua ja en rakastanut samaan aikaan.
Kun elämä oli yhtä sotkussa kuin hiukseni oksennuksen jäljiltä ja samaan aikaan yhtä selkeä kuin Landboon monta kilometriä pitkä suora.
Ja mä muistan etten itkenyt Vuosaaressa silloin ja lupasin etten suutele ketään. Ja kuinka bussissa matkalla kotiin meinasin oksentaa sun syliis.
Ne kaikki kuusen alle kuselle-reissut, "älä mene mereen sä oot kännissä!"- huudot.
Muistan että näin sut ilman paitaa ja kysyin sulta kuka oot, vastasit oman nimesi ja kommentoit mun persettä koska mulla oli Levikset jalassa. Muistan sut siitä koska ite katselin maailmaa erilaisesta näkökulmasta sinä iltana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti