Huomaan että tarvitsen konkretiaa:

jotain johon koskea ja nojata,

jotain mitä kurkottaa pimeydestä luokseni

ja jonka tiedän olevan siinä.

Kuitenkin jossain kohtaa kroppani vavahtaa ja kuulen oman ääneni kuiskaavan korvaasi;

'Mä en tiedä mitä sä oot tehny mulle.'

Innoitus,

inpiraatio,

haluaisin olla sun kanssa 24/7.

Osaan kuvitella tilanteen, missä sinä makaat ilman paitaa sängyllä puoliksi peiton alla, hymyillen unissasi jollekkin muka hauskalle asialle ja käännyt minuun päin siniset silmäsi vieläkin kiinni, kuinka jalkasi koskettaa omaani jolloin havahdun omista mietteistäni katsomaan hiukan jo avautuneita, sumeita, utuisia ja unisia silmiäsi.

Osaan kuvitella tilanteen jossa kosketan kädelläni kasvojasi ja sipaisen villisti eri suuntiin hapsottavia mustia hiuksiasi taaksepäin saamaan ne näyttämään entistä houkuttevimmille koskettaa uudestaan.

Osaan kuvitella tilanteen jossa mahdollisesti avaat silmäsi uudestaan kun olen jo jonkin aikaa ihaillut sinua uskaltamatta sanoa sanaakaan.

Ja sä katsot mua vaativasti silmiin ja mun on pakko kääntää mun katse pois koska se tuntuu luontevimmalle.

Osaan kuvitella kuinka näen auringon hiljaisten säteiden tunkeutuvan vaaleille lakanoille, samalla kun käännät kasvoni vahvoilla käsilläsi takaisin itseesi päin. Ja osaan kuvitella että sä tiedät että mua hermostuttaa, koska mua pelottaa. Mua pelottaa etten mä ole sulle tarpeeksi. Kuinka se pelottaa aina, joka kerta.

Oon paketti mihin o unohdettu liimata tarrat:

"käsittele varovasti",

"räjähtävää",

"helposti syttyvää".

Työnsin sut kauemmas,

niiku oon työntäny muutaman muunkin pojan.

Ja kirosin muutaman kerran idioottimaisuuttani,

ilmeesi oli näkemisen arvoinen

kun et ymmärtäny mitä sanoin juuri.

"Kai sä ymmärrät idiootti et tää pilais meiän ystävyyden?"

Viime kesästä erityisesti mieleeni on jäänyt vain muutama hetki.

Esimerkiksi se kun juokset mua vastaan Landboon hiekkakentän poikki,

tai kun heittelitte kaljapulloja alas katolta,

aamu-uniset facetimekeskustelumme,

kielletyllä kalliolla istuminen sekä tyhjien tölkkien varominen,

lasittuneiden katseiden kohtaaminen,

turhautuneisuus kun yritit etsiä avaimia.

Niin paljon asioita joita muistan vasta nyt, kun niiden aika on jo kaukana takana.

Muistatko, kun nukahdimme kesäisin vasta aamuyöllä viideltä?

Kun heräsimme aamulla vain huomataksemme että olemme vieläkin hiukan humalassa?

Silloin aamun pikkutunneilla itkin yksin itseäni uneen pimeässä, sillä rakastin sinua ja en rakastanut samaan aikaan.

Kun elämä oli yhtä sotkussa kuin hiukseni oksennuksen jäljiltä ja samaan aikaan yhtä selkeä kuin Landboon monta kilometriä pitkä suora.

Ja mä muistan etten itkenyt Vuosaaressa silloin ja lupasin etten suutele ketään. Ja kuinka bussissa matkalla kotiin meinasin oksentaa sun syliis.

Ne kaikki kuusen alle kuselle-reissut, "älä mene mereen sä oot kännissä!"- huudot.

Muistan että näin sut ilman paitaa ja kysyin sulta kuka oot, vastasit oman nimesi ja kommentoit mun persettä koska mulla oli Levikset jalassa. Muistan sut siitä koska ite katselin maailmaa erilaisesta näkökulmasta sinä iltana.

luin yhden sun lauseistas jotka oot kirjotellu pikkuhumalassa aamu neljältä yöllä. se sai mut ajattelee aikaa vuos sit.

aikaa kun mä illalla kömmin sun sänkyys, sä tuoksuit vähä kakstahti bensalle ja hajuvedelle. armollisesti sä nostit mustilla lakanoilla päällystettyä peittoas ja otit mut ainakin hetkellisesti osaks sun pientä maailmaa. vaikkei teillä ollu ketään kotona, me kuiskailtiin ja sä silitit hiljalleen mun kasvoja pimeässä.