Rakkaus.

Mikä käsite.

Olin rakastunut, nyt rakastan.

Osaan rakastaa nykyään.

Osaisinko rakastaa sinua nyt?

Muistatko vielä

kuinka ennen nauroimme ihmisille ketä eivät uskoneet rakkauteen?

Muistatko vielä

kuinka vitsailimme ihmisistä jotka pitivät taukoa toisistaan?

Muistatko vielä

kuinka lupasimme ettei meistä ikinä tule paria, joka ei nauttisi toisistaan?

Muistatko vielä

kuinka istuimme aamukahvilla ulkona ja mietimme yhteistä tulevaisuuttamme?

Muistatko vielä

kuinka onnellisia olimme kun tajusimme että olimme löytäneet ihmisen rinnalle ketä rakastaa ja ketä rakastaa takaisin?

Minusta tuntuu ettet sinä enää muista.

En ole peloissani enää,

en ole ollut pitkään aikaan.

Taivas on itkenyt jo monta päivää putkeen,

merkitseekö se mitään?

Merkitsenkö minä enää?

Olen yhtä tyhjä kuin olin ennen,

tiet ilman viittoja minne kulkea,

laivat ilman kaikuluontainta,

taivas ilman tähtiä.

Ehkä jossain kohtaa jokin meni pieleen,

en pääse yli ajatuksesta,

Olinko se minä?

Mun ajatus on katkennut jo pitkän aikaa sitten enkä tiedä mitä kirjoittaa.

Rakkaus on samalla liian laaja skaala ja liian suppea jotta siitä voisi kirjoittaa.

Kirjoittaisinko aamuisista keskusteluistamme, hiljaista mökötyshetkistä tai illan viimeisestä suudelmasta?

Kirjoittaisinko siitä, että kanssasi olen paras mahdollinen versio itsestäni vai siitä, että kun en ole kanssasi, olen se keneltä olet saanut 100 viestiä vain minuuttien aikana?

Ehkä nyt ymmärrän miksi ihmiset rakastuvat, se on maailman ihanin ja kamalin asia samaan aikaan.

Puren mun posket rikki

ja ajattelen et kaikki on hyvin.

Sateen ropina sateenvarjon päällä tuntuu turhalle ja ärsyttävälle.

Vielä viimeinen henkonen päivän ensimmäisestä tupakasta ja stögään tumpin maahan. 

Katselen kuinka sade alkaa hiljalleen muodostaa lammikoita eikä missään näy ihmisiä, miksi näkyisikään, onhan kello vasta 07:26 lauantai aamuna.

Tosin kuulin kuulokkeideni läpi muutama minuutti sitten koiran haukunnan, Imagine Dragonsin It's Time - biisi tuo mieleeni sinut.

Hiljalleen keuhkoihin imeytyvä nikooni,

siksin viimeinen lonkero jääkylmänä vasemmassa kädessä,

ihmisten ilon täyteläinen nauru korvissamme, 

edessämme hiipuva auringonlasku on vain osoitus siitä että päivämme vähenevät täällä,

siksi pidänkin kädestäsi kiinni.