Vaaleat hiukset,

hieman sumuiset silmät katsoivat minua kun nojasin Kallion  kattohuoneiston kaakeliseinää vasten.

Lapsenomaisesti haluan rakastaa sinua,

haluan rakastua sinuun entistä enemmän

ja haluan vaihtaa monia suudelmia yön aikana.

Haluan jakaa onnen hetkeni kanssani, itkeä vahvojen käsiesi välissä maailman epäreiluutta ja haluan yrittää kovistella sinua leikkimielisesti.

Haluan tuottaa sinulle nautintoa, haluan että tiedät että nautin sinusta joka hetki, joka kerta kun näen sinut haluan juopua suudelmistasi yhä uudestaan ja uudestaan.

Tajuan vasta nyt, kun istuin kanssasi metron penkillä ja hätääntynyt katse silmissäsi yritit tulkita sanojeni merkitystä, että olet niin täydellinen minulle.

Omalla tavallasi niin viaton mutta kuitenkin osaat käsitellä minua kuin olisin arvoikkain omaisuutesi.

Ja toivon että ymmärrät että rakastun sinuun pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, tummiin hiuksiisi ja huonoon läppääsi otsastani, käsiesi pakonomaiseen liikeeseen sekä tutkivaan katseesi.

Huomaan että tarvitsen konkretiaa:

jotain johon koskea ja nojata,

jotain mitä kurkottaa pimeydestä luokseni

ja jonka tiedän olevan siinä.

Kuitenkin jossain kohtaa kroppani vavahtaa ja kuulen oman ääneni kuiskaavan korvaasi;

'Mä en tiedä mitä sä oot tehny mulle.'

Innoitus,

inpiraatio,

haluaisin olla sun kanssa 24/7.

Osaan kuvitella tilanteen, missä sinä makaat ilman paitaa sängyllä puoliksi peiton alla, hymyillen unissasi jollekkin muka hauskalle asialle ja käännyt minuun päin siniset silmäsi vieläkin kiinni, kuinka jalkasi koskettaa omaani jolloin havahdun omista mietteistäni katsomaan hiukan jo avautuneita, sumeita, utuisia ja unisia silmiäsi.

Osaan kuvitella tilanteen jossa kosketan kädelläni kasvojasi ja sipaisen villisti eri suuntiin hapsottavia mustia hiuksiasi taaksepäin saamaan ne näyttämään entistä houkuttevimmille koskettaa uudestaan.

Osaan kuvitella tilanteen jossa mahdollisesti avaat silmäsi uudestaan kun olen jo jonkin aikaa ihaillut sinua uskaltamatta sanoa sanaakaan.

Ja sä katsot mua vaativasti silmiin ja mun on pakko kääntää mun katse pois koska se tuntuu luontevimmalle.

Osaan kuvitella kuinka näen auringon hiljaisten säteiden tunkeutuvan vaaleille lakanoille, samalla kun käännät kasvoni vahvoilla käsilläsi takaisin itseesi päin. Ja osaan kuvitella että sä tiedät että mua hermostuttaa, koska mua pelottaa. Mua pelottaa etten mä ole sulle tarpeeksi. Kuinka se pelottaa aina, joka kerta.

Oon paketti mihin o unohdettu liimata tarrat:

"käsittele varovasti",

"räjähtävää",

"helposti syttyvää".

Työnsin sut kauemmas,

niiku oon työntäny muutaman muunkin pojan.

Ja kirosin muutaman kerran idioottimaisuuttani,

ilmeesi oli näkemisen arvoinen

kun et ymmärtäny mitä sanoin juuri.

"Kai sä ymmärrät idiootti et tää pilais meiän ystävyyden?"